Kaksi penkkiä, ei tulppaa - mikä se on?

Paljon on vettä virrannut Whanganui Riverissä siitä, kun viimeksi on avokanottiin ryhdytty. Uskottiin ammattilaisen sanaan, että kokemusta ei paljoa tarvitse ja olimmehan me harjoitelleet sitä uintia koko talven. Eipä muuta kuin uimalasit silmille ja mela käteen.

No eihänse noin helposti mennyt vaan täytyi ostella tonnikalaa ja vaikka mitä sardiineja, että Matti pysyisi tyytyväisenä. Viidenpäivän matkalle riitti mainiosti viisi barrelia ruokaa ja vaatteita. Huomasimme jo alkuetapeilla, että melomisen yksi tärkeimmistä perusasioista on se, että kaksikon penkkien välimatka on enemmäin kun mela+suoristetut käsivarret. Muuten melominen ei mitään tähtitiedettä ole; muistaa vaan aamulla että mihinsuuntaan jokea oli tarkoitus mennä.

Austraaliassa totuttiin hikoilemaan päivin ja öin joten varustus oli lievästi kesäinen. Yöllä kylmyys sai kiinni, vaikka kuinka yritti piiloutua makuupussin sisään. Kylmät yöt johtuivat pilvettömästä taivaasta, joten päivällä sai kaivaa aurinkorasvaa iholle. Sää kyllä suosi, ja sehän oli iso plussa, koska kyseessä on liikkumismuoto joka kastelee (ainakin etummaisen) melojan aikaajoin. Ensimmäinen päivä oli ehkä liiankin hyvä kaikkine nopeine kohtineen, koska jälkemmäiset päivät oli tasaisempaa eli Lukkarin Veljekset joutuivat liikuttamaan väsyneitä niveliään. Hienoja maisemia: niitty/metsärinteitä, kalliosolia, kivikkoa, ajopuita, lampaita, villivuohia, haukkoja ja muuta mielenkiintoista. 

Samaa tahtia kulkivat myös pappakolmikko tyylikkäine kajakeineen.

Ei hassumpi paikka lounastauolle - paistinpannulla hernekeittoa ja tonnikalaa.

Wakahoron posti. Että jos joku miettii että miks ei oo vielä kortteja tullut...

Täällä melat oli syytä pitää kädenulottuvilla paikallisten vuohien

 ja rottien säikyttelemiseksi. Yöllä teltan päällä olevaan puuhun 

kiipesi joku possumi tai vastaava ja söi tuntemattomaksi

jääneen puun hedelmän ja tiputti hedelmän kiven teltanpäälle. 

Tunnistaako Jyrki? Joka ehtii ennen setää kommentoimaan oikean 

lajin, saa 10 pistettä ja kiwilintumerkin.

Tämä siltä on rakennettu joskus 1920-luvulla ja se oli meiltä 

neljän melontapäivän ja 40 min kävelymatkan päässä keskellä ei mitään.

Sillan nimi suomennettuna on "Silta ei minnekkään" ja nykään toimii 

turistikohteena. Muuta käyttöä ei ole ikinä ollut, koska paikalliset Maorit 

eivät halunneet käyttää sitä. Kaupallista saastaa - varmaan ajattelivat.

Mukava reissu. Ehdottamasti menee top 3 kastiin mitä olemme viimeisen puolenvuoden aikana puuhailleet. Mittariin tuli 145 km viidessäpäivässä, joka oli oikein sopiva tahti turistille. Loppumatkasta saimme vielä kunnon rapidit muutamaan otteeseen. Pitkään jatkuvassa rapidissä eli vähän nopeammassa virtauksessa vene vain yksinkertaisesti alkaa täyttymään vedestä. Kanootti kuitenkin säilyi kelluttavana objektina koko matkan ajan. 

Huomenna vaihdamme saarta.

-Luke

Vähän niinku Suomi

Eihän se reissu olisi mitään, jos ei matkakassa kuluisi. Päätimme yhdessätuumin unohtaa lähtöpäivämme. Ajattelimme, että tiistainahan se kone nousee ja kuinka ollakkaan maanantaina Matille siinä ennen viittä soiteltiin lentokentältä, että minuutissa pitäisi olla niinkun koneessa. No eihän siitä minuutissa saanut edes loksahtanutta suuta kiinni. Töitähän sitä sen takia on tehty, että ei muuta kuin kortti heilumaan ja tiistaina koneeseen.

Tiistai-iltana kevyellä tuurilla pääsimme hostellille hostellin omalla kyydillä, kun joku kaukonäköinen saksalainen oli tilannut itselleen semmoisen. Jaoimme huoneen yhden - ehkä Euroopan kovaäänisimmän - kuorsaajan kanssa. Ehkä siinä metelissä olisi voinut nukkuakkin, mutta se sängyn ja seinien tärinä häiritsi, joten unet jäivät pätkittäisiksi. Aamulla pirteänä kuitenkin läksimme etsimään autoa. Hostellin isäntä oli varmaan ottanut luottokortiltamme jotakin ylimääräistä, koska hän tunsi velvollisuudekseen viedä meidät autovuokraamoille.( <--tuo oli kevennys. Oikeasti kyseessä oli kalju, mutta pitkähiuksinen herrasmies) Tiukasta seulastamme pääsi läpitse Nissan sinilintu.

Aloitimme siis Aucklandista, joka siaitsee siis pohjoissaaren pohjoisosassa. Isompia suuniltemia meillä ei ollut (eikä ole vieläkään). Auton, teltan, ruokkimisvälineiden ja ynnämuun löydyttyä lähdimme etsimään illaksi teltalle paikkaa. Yksi nimeltämainitsematon Ilari oli vinkannut että Thamesin suunnalla on mukavan näköistä rantatietä yms. joten suuntasimme sinnepäin. Korkeusvaihtelut ovat tässämaassa hyvin huomattavia ja aivan tasaista tietä harvoin näkee. Yösija löytyi yhden vanhan kultakaivoksen läheltä. Kaivuuhommiin emme lähteneet muutoin kuin kaivoimme itsemme makuupusseihimme. Sirkat pitävät uskomatonta siritystä, mutta onneksi kun on täysin pimeää niin nekin taitavat nukkua.

Seuraavana päivänä ajelimme ja ihmettelimme. Thamesin rantatiellä tuli sen verran tuttuja oikea-nyppy-vasen-oikea yhdistelmiä, että muistot Colin McRae- rallipelin New-Zealandin ensimmäisiltä etapeilta tulivat mieleen. Koko päivän satoi, joten viihdyimme autonratissa niinkin hyvin, että illalla löysimme itsemme Rotoruasta tai Rotorualta, entiedä miten paikalliset sanovat. Rotorua on kuuluisa kolmesta asiasta: vahvoista maoriperinteistään, alamäkipyöräilystä ja höyryistään.

Evästä tulossa ja telttakin kuivuu -- hyvin pyyhkii

Alamäkipyöräkilpailu

Täällä geotermisyys on se juttu, joten höyryä nousee vähän jokasuunnalta ja puhutaan, että Uuden-Seelannin ison geyshirikin olisi täällä. Se näytti vain olevan ison aidan takana, kun kävimme niillämiettein hamuilemassa lähiympäristöä. Nopeasti tulimme johtopäätökseen, että kapitalismi on ominut maanäidin lämmittämät vesivarannot ja -purkaukset. Mutta neliapilan muotoinen kepusydän pamppailee puhtaiden arvojen puolesta, päätöksemme oli etsiä maaseudulta oma pulikointipaikka. Itse mielessäni kerkesin kääntää takkini oppositiolle, koska joka höyry minkä maasudulta löysimme oli aidattu ja kurttuiset mummot jonottivat setelinippu vapisten omaa vuoroaan (<-- vain hieman väritetty kerronta).

Kuuma puro (aidatulla alueella) 

No tovin vielä ajeltuamme ajauduimme vaalivoittoon. Jytky! Lämmintä vettä, pienen lammen verran. Ei muita näköpiirissä, täydellistä. Kyseessä oli järvenpoukama, johon laski höyryävää vettä. Siinä kelpasi lepuuttaa matkasta rasittunutta ruumista useamman hetken verran.

Jatketaan tästä..

-Tapio

Kenguruista lampaisiin

Tilanne on semmoinen, että viimeinen työpäivä on Lagolla vietetty. Päivä kului rauhallisesti aamu(un)isten kanojen parissa siirtyen siitä aina niin mukavien lihalaatikoiden pariin. Väliin söimme Lukkari brossien tarjoamaa kakuntapaista ja päätimme päivän kädenpuristukseen itse toimarin kanssa. Suurisuinen, tummaihoinen työkaveri halusi hanskani. Entiedä kuuluuko joihinkin rituaaleihin tuo. Lyhyesti sanottuna työ oli rankinta mitä itse olen puuhaillut. Oikein hyvä kokemus näin jälkikäteen ainakin.

Työnkuva oli kovasti laatikon muotoinen

Valehtelematta ketsuppi tuotiin aamulla täytenä.

"On niitä laitteita..."

Aamut täällä Austraaliassa ovat loppumassa, mutta hirveätä haikeutta ei ainakaan vielä ole tuntemisissa. Enemmäkin mukava taas tuntea lentokoneen alkukiihdytys. Ensi tiistaina. Kone lentää Auckland nimiseen paikkaan ja koitamme selviytyä Uudessa-Seelannissa lähes Huhtikuun puoleenväliin asti. Siellä sitten 4 252 277 paikallisen kanssa jännitämme maanjäristyksiä, joita tapahtuu vuodessa likimain 15 000. Paikallinen jännittäjä -joka on +13 tuntia Greenwichin aikaa edellä- saa 4.7% todennäköisyydellä elantonsa maataloudesta joillakin keinoin.

Keskusteminen lampaiden kaitsemisesta tapahtuu tyypillisesti englanniksi, maoriksi tai uusiseelantilaisella viittomakielellä. Kaitseminen kun on saatu juteltua niin puheen voi muuttaa ihmetteleväksi ja kysyä että onko herra lampuri nähnyt kakapoa tai muuta lentokyvytöntä lintulajia. Lisäksi voi miettiä hiljaa itsekseen, että paikalliset matelijalajit synnyttävät poikasensa munimisen sijaan. Ettei kukaan menetä yöuniaan, niin paikallinen viileys on selitys tuohon.

 "Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaissten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka." Että eiköhän me pärjätä, kun vain tarpeeksi vanhentunut kyläpahanen löydetään.

-Tapio

Ergonomiaa ja evästä

Kävimmä tuossa töissä taas viikon. Enään olisi kolme viikkoa tätä "vaihetta" reissusta jäljellä. Aamuheräämiset on todettu jälleen tympeiksi. Mutta se on välttämätöntä, eipä töitä täälläkään joka nurkan takana ole. Työmme on hyvin vaihtelevaa. :) Aamuisin olemme beef-boksien kimpussa. Työnkuva on laittaa tuoretta teurastamolta juuri pakattua ja tuotua lihaa kehikkoihin, jotka laitettaan pakastimeen sekä ottaa edelliset pois kehikoilta ja lajitella bokseissa näkyvien koodien mukaan lavoille. Yksi boksi painaa 20-30 kg ja bokseja on 3-6 miehelle yhteensä 1500. Tämä ottaa yleensä kaksi tuntia aamusta. Tämä kaikki tehään pirteästi ulkosalla 30 asteen aamulämmöissä.

Työpäivään sisältyy kaksi puolen tunnin taukoa, joista toisesta maksetaan palkka. Ensimmäistä kutsutaan smoukiksi/breikiksi ja toista lanchiksi. Työnteko jatkuu usein muilla lihaboksi siirtelyillä. Tosin nämä tehdään sisätiloissa, joissa on n. +2 astetta lämmintä. Kotimainen ilmasto ei pääse siis täysin unohtumaan tällaisessa paikassa. Työtehtäviä on joillakin myös pakkasen puolella, mutta me emme sinne ole haluamassakaan, koska niissä töissä ei ole enää ruumiillisesta työstä kyse. Lihaboksien siirtely on hienointa koko firmassa. Parasta on päästä pakkaamaan 40 jalan rekkakontti sellaisten työkavereitten kanssa, jotka ei aivan omaan tahtiin pysty. Silloin saa heitellä varmasti koko palkan eestä niitä laatikoita - myös yläriveille. Muuten työtehtäviin kuuluu kanalaatikoilla samanlaista toimintaa. Kaikkiaan työ vaatii myös tarkkuutta että jaksaa katsoa koodit boksista ja laittaa oikeaan paikkaan. Samaan tyyliin myös liikahtaa lampaanlihat ja seafoodit. Tosin pakkauksissa on suuria eroja ja nämä ei maistu ainakaan allekirjoittaneelle ollenkaan. Seafoodia on parhaillaan ollut isompi (40 ft) kontti sisältäen 39 eri tuotetta ja senverra sekasin tuotteet pakattu, että kaikki 6000 boksin koodit on saanu tarkistaa, että mihin ne laittaa. Tylsäähän tällanen on mutta kun niin moni haluaa tietää mitä viime viikkoina on tehty. Tylsää.

Jos ilosempiin aiheisiin vaihetaan niin puhutaan ruuasta. Tuosta maaliman välttämättömimmästä elinkeinosta. Ruuasta ollaankiin ohimennen mainittu, että totutunlaista evästä täältä on hankalampi löytää. Siksikin on ollut mukava kokeilla paikallisia raaka-aineita ja ainakin kenguru on maistunut kainuulaisellekin. Riistaisampi olemus lihassa on hyvän maun lisäksi kelvannut poikosille. Lisäksi tietoisuus lihan rasvattomuudesta on kuin hunajaa mehiläisille tammikuussa.

Enempi alkaa jo miettimään tässä vaiheessa sitä mitä kaikkea kotopuolessa perinteisesti valmistetaan tai mitä on joskus syönyt, mutta ei ole vain jostain syystä tehnyt viime vuosina. Suupielet nappasee kun täällä miettii kotosuomen herkkuja - kahenlaiset puolukkapuurot, joista tällähetkelllä mielellään valitsisi imelletyn, marjasopat ja puuro -aamiaiset, karjalanpaisti, keittoruuat yms. Herkkusistakin on väliin makusteltu. Kun muistaa äiskän niin monesti tekemän voipuuron. Siinähän oli punasista viinimarjoista tehty soppa kylessä. Oijoi! Kaikille äiteille voi kyllä sanoa, että pitäkääpä näitä makuja parraannemukaan pöydissä. Vaatimaanhan emme ala kun tietää miten se aika rientää. Mustikkakukkookin vois pikkusen syyä. :)

Leivälle pitää kirjottaa ihan oma kappale. Herättää niinpaljon kysymysmerkkejä tämä paikallinen leipomokulttuuri. Kaikki on nii samanlaista. Vaaleaa vehnäleipää, vaaleahkoa vehnäleipää, vaaleaa kokojyvävehnäleipää ja vehnäleipää ja vehnäleipää erillaisilla siemenillä. Mutta oli se mitä vain niin se on samaa mömmöä suupielissä. Ei siinä ero tule onko sinne sisälle ujutettu auringonkukkaa tai jotakin muuta. Seesamin siemeniä ei pysty syömään. Se on nähty. Kyllä pitää olla suupielet betonista, että tuota toastia syö joka päivä. Ei auta isommalle pojalle ainakaan enää edes paahtaminen. Työpäivälle saattaa yhen leipäparin tehä mukaan. Mutta ei neljäsosaleivän jälkeen voi olla varma syökö sitä loppuun enää. Kyllä ois busineksen paikka leipomoilla. Muuten kyllä leipomoista löytää erittäinkin suupielien myötästä evästä. Piiraat on kyll aina ollu hyviä ja niissä on täytteenä ensiluokkaista lihaa yms. Reissupäivinä niitä on syöty. Pari kuukautta kohta edellisestä. Vois korjata tilanteen seuraavalla kauppareissulla. Samoten muffinssit kyllä täällä osataan tehä! Mutakakku on osottautunu arvostettavaksi.

Maku on varmasti hajun jälkeen muistoja eniten palauttava tekijä. Maut täällä on erilaisia, vaikka puhuttaisiin maidosta. Samoin liha maistuu erille kun on elukat erilaisella ravinnolla, nauta on nauta, mutta liha ei ole liha. Kasvikset on täällä ainakin tuoretta mutta maku vaan tuntuu vaimeammalta. Paikallisista hedelmistähän saa kivaa lisää kaikkeen. Mangoakin on maistettu, vaikka sitäkinhän saa Sotkamon Siwasta. Mutta se on sellane pilttinen se maku. Ei raavaalle miehelle.

Ikäväänhän täällä näitä kirjottelee. :) Jos ikävä sielläpäin on jo iskenyt niin voi kovistella itseä tekemään jotain ainutlaatuista evästä lähipiirilleen ja saapi kommenttikentässä sitten retostella makuyhdistelmillä. :) Ja jos testiajot on maistunut sopivasti niin tekaskaapa huhtikuussa väsyneille reissaajille sitten samanlaista ;)

-Matti

Hyvää kannattaa odottaa

Australiassa kaikki tuntuu olevan äinpäin, joten joulupakettikin saapui jo 14.päivä. Sen verran odotettu oli, että vasta nyt ehtii tietokoneen ääreen. Ennen koneen laskeutumista kerkesimme veli-Matin kanssa aloittaa työtehtävät kylmävarastolla Brisbanen lähettyvillä. Toimari tykkää suomalaisista, joten vajaan kahden viikonkin työrutistus oli tarpeellinen. Matin sopimus kestää katkeamattomana lähemmäksi helmikuuta. Työ on oikein mukavaa puuhastelua, missä aivot voi aamulla jättää hansikaslokeroon, josta nykyään löytyy lämmintä vaatetta ja käsineitä. Parin asteen pakkanen on oikeinkin sopiva suomalaiseen makuun ja ulkona tapahtuva lihalaatikoiden jakaminen takaa sen, että vaatekerta kastuu ainakin kerran päivässä.

Hyvää kannattaa odottaa. Joulunalus kului Brisbanessa turisteja leikkiessä. Gold Coastin rannat ja Brisbanen ns. citybiitsi saivat vaaleaan hiekkaan vaaleita suomalaisia. Välillä (pilvisinä päivinä) on ehditty katselemaan nähtävyyksiä (eli shoppailemaan). Makutuomarina oleminen vaatii peruskestävyyttä unohtamatta erityistä tarkkuutta ja nokkeluutta sanavalinnoissa. Miehenä haasteen tuo sadasosasekunnissa tehtävä vastaus kysymykseen: "Onks tää hyvä?". Hiljaa ei kannata olla.

Aatonaatonaatonaattona saimme kuudenhengen porukan kasaan ja suuntasimme tutuille tiluksille joulunviettoon. Janine koirineen otti häntä heiluen vastaan poikakolmikon parempine puolineen. Austraalian Mama oli sisustanut huoneistoa n. 40 cm pitkällä muovikuusella, joka sytytti viimeistään sydämet joulumielelle. Ennen joulua kerkesimme harjoitella aina niin hankalaa surfausta ja kuluttaa aktiivisen McDonaldsin tukemisen seurauksia tutulla Cooroora vuorella. Joulumielen löytäminen oli tottapuhuen hankalaa, joten otimme varmat keinot käyttöön ja nostimme ostoskärryymme kinkun, porkkanaa, puuroriisiä ja jonkun ruisleivännäköisen. Mattikin pääsi pakastimesta ja haki IKEAsta glögiä, pipareita ja erittäin tervetulleita vadelmaveneitä. Jouluruoat onnistuivat mainiosti ja niitä riittikin hyvin etelän reissun lähtöömme asti.

Suunnitelmissamme luki Sydneyn ilotulitukset. Jotenkin oli saatava aika kulumaan joten suuntasimme autojemme keulat kohti Blue Mountainsseja. Ihan yhdessä päivässä ei tuhatkilometrinen menomatkamme taittunut, mutta lopulta löysimme itsemme Jenolan Caves nimisestä mestasta. Nokkelimmat varmaan arvaavatkin että paikkakunnalta löytyy luolia. Niitähän löytyi ja vartinpäästä alkoi iltakierros johonkin keskiluokkaiseen luolaan. Mukava opas paikkasi odotukset valtavista luolista ja maansisäisistä joista (joita ainakin Aku Ankasta löytyy). No, ainakin saimme 32 taalaa maksavan englanninkielentunnin koululuokkaa mukavammassa ympäristössä.

Maailman suurin luonnon muovaama autotunneli.

Tippukiviä, samoja mitä Miinan ja Manun lohikäärmeen luolassa.

Aikataulu oli tiukka, joten seuraavan päivän aiheena oli vesiputoukset. Löysimme houkuttelevalta kuulostavan Vicktoria Falls kyltin, ja kävimme toteamassa kuivuneen uoman ja paahteisen ilmaston mäkisellä kävelyreitillä. (Allekirjoittaneen kärsimätön ja huonosti nukkunut sielu tuohtui) Seuraava Falls- kyltti tarjosi suunnan parempaan, paljon parempaan.

Toisaalta kuvaaminen pitäisi olla kiellettyä paikalla, koska maisemat pienentyvät kymmenekseen valokuvatessa.


Nohevan ajattelun seurauksena oli hyvänaikaa sitten varattu New Castlesta hostelli uudenvuoden aatoksiaatoksi. Jokainen tallaaja on varmaankin kuullut Sydneyn ilotulituksista: seitsemän tonnia ilotulitteita, 5.4 miljoonaa taalaa ja 1.5 miljoonaa katsojaa. Tuostahan voi äkkiseltään päätellä, että jos kaikki ostavat kymmenen dollaria maksavan hotdogin niin järjestäjät jäävät mukavasti voitolle. Saavuimme mestoille puolenpäivänaikaan, mutta ei yhtään liian aikasin sillä huomasimme, että muitakin tiirailijoita oli oopperatalon kulmilla liikkeellä. Saimme kohtuullisen hyvät valtaukset nurmikolta ja kahdentoista tunnin odottelu paahtavassa auringossa alkoi. Sydney tarjosi hikeä, nopeasti syödyt eväät, tuplahuippupehmistä, hieman valtaustaistelua, piristävän vesisateen, pitkän hodarin, puhtaan bajamajan, pehmeitä ranskalaisia ja kullan tuoman latte-kahvin.

Idea siis on selviytyä päivän kestävästä piknikistä ja palkintona pääsee tiirailemaan maankuuluja paukkuja. Komeaa rytinää kolmeen otteeseen ja tietysti komeimmat puoliltaöin. Harbour Bridge oli kuuluisan oopperatalon kanssa päänäyttämönä maailman kuuluille räjähdyksille. Kokonaisuutena hyvin järjestetty, hyvähenkinen ja toimiva tapahtuma. Joku psykologi voisi kuitenkin kertoa, miksi ihminen jää aina viimeisten räjähdysten jälkeen miettimään tässäkö ne oli. Joku voisi sanoa että perisuomalaista melankoliaa, mutta itse otan aiheen graduuni heti, kun alan opiskelemaan kallonkutistajaksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille!